Vihdoin alkaa flunssa hellittää. oli jo kyllä aikakin, niisk.
Nuhanpoikanen on olemassa mutta eiköhän tuo jo mene, lepo ja mummun konstit ovat olleet oiva lääke tähän tautiin.

Tänään olinkin jo niin virtaa täynnä että jaksoin jo siivoilla, ja nyt pyykkikone jyllää viimeisiä pyykkejä puhtaaksi.Kelpaa huomiseksi mennä töihin kun koti on siisti, ja vaattet puhtaina.

Sitten onkin viikonloppu ja alkaa loma.Siis ihan oikea vuosiloma eikä mikään sairasloma.

Pohdiskelin tuossa kaiken keskellä omaa sairauttani , sitä miten se on vaikuttanut elämääni ja ihmissuhteisiini; minusta tulee täysin erakko silloin masennus on pahimmassa vaiheessa, en halua nähdä ketään, en puhua kenellekään, en lähteä minnekään. Käperryn pieneksi mytyksi, itseeni,
ja ryven siinä kurjassa olotilassa monesti varsin pitkään.
Jos ajattelee sairaushistoriaani ; paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, vaikeat toistuvat masennukset, ja sitä että olen kohta 20 vuosikymmentä painiskellut  tuon kaiken kanssa, ei ole mikään ihme että ajoittain erakoidun.
Kummasti sitä selviää, kun pahin rypeminen masennuksen helvetissä on kääntynyt noususuuntaan. Toki se vie jokaisella oman aikansa, jokainen masennusta sairastava kun kokee sairautensa omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Monen mutkan ja pohdinnan lopputuloksena on ollut se että ei minun ihmisarvoni ole sen huonompi kuin muidenkaan kanssaeläjien, masentunut ihminen vain niin helposti käpertyy itseensä, valoa ja toivoa ei ole missään, kaikki tuntuu tyhjältä ja turhalta teit sitten mitä tahansa.
Terapeutilleni sanoin jo aikaa sitten että kaikesta kokemastani huolimatta olen kiitollinen siitä että elämäni on kuitenkin ollut hyvä, niitä hyviä hetkiä on mahtunut siihen paljon, ja niitä osaa arvostaa entistä enemmän tämän sairauden myötä.
En ole katkera osastani, katkeroituminen vain pahentaisi asiaa, ja sairautta kaikin tavoin.
Miksi tuntea katkeruutta kun en koe siihen olevan syytä?
Kovassa elämänkoulussa on oppinut ottamaan kiinni pienistä arjen iloista, elämään hetkissä, ja päivän kerrallaan.
Tosin se kaikki on pitkän ja onnistuneen terapiasuhteen tulosta, syy tai seuraus, masentunut ihminen joutuu taistelemaan oikeutuksesta olemassaololleen joka ainoa päivä, ja helposti lähtee mukaan siihen että kunhan myötäilee toisten mielipiteitä ja on ns. juujuu ihminen, joka ei koskaan sano ei, niin kuvittelee että ihmissuhteet onnistuvat silloin.
Itse olen joutunut opettelemaan tietynlaista jämäkkyyttä etenkin työelämässä, ennen suostuin aina ja kaikkeen, ja kulutin itseni täysin loppuun. Kun aloin sanoa riittävän jämäkästi ;ei, se herätti työyhteisössä muutosvastarintaa, mitenkäs tuo nyt noin, kun aina se on myöntynyt kaikkeen.
Sillä tiellä olen vieläkin, opettelen jokaisena jäljellä olevana elämäni päivänä että myös minulla on oikeuksia , ei pelkästään velvollisuuksia, ja joskus on tervettä sanoa ei.
Eli oppia ikä kaikki!

Nyt tuntuu olevan hyvä aika taas kerran, flunssa on hellittämässä, ilmassa tuntuu jo kevään aavistus, aurinko paistoi tänään, ja ulkona tuoksui keväälle.
Niistä asioista kannattaa nauttia, silloin kun jaksaa.

Aika usein osun sivuille Ajatuksista sekaisin ja Masentuneen miehen päiväkirja, koskettavat minua siksi että kirjoituksissa on paljon sellaista mitä olen itsekin käynyt läpi, kohtalotovereitako ? Kenties, kenties.

Mutta , elämästä täytyy koittaa nauttiakin, yritetään edes, se on jo puoli voittoa.

Muutin hieman blogin kuvausta ja nimeä, eli suoraan suomeksi astuin kaapista ulos.
Kun on vuosia elänyt terapian, lääkkeiden ja läheisten tuella vaikeiden toistuvien masennuksien kanssa, ei ole kovin helppoa tehdä asiaa julkiseksi.
Sairautena tämä on yleinen, yleisempi kuin uskotaankaan , meitä on paljon.
Mikä ihmistä masentaa, yksiselitteisiä vastauksia ei ole.
Yritän näin ollen kertoa omia kokemuksia sairaudestani, mutta myös ilonhetkistä, jopa masentuneen ihmisen elämään niitä mahtuu.
Tällä erää Ruusaliina  kuittaa ja jatkaa sohvanpohjalla flunssansa kourissa makoilua.

Saa....nan kirjotusvirheet, niitä tässä nyt korjailin, silmätkin kun tikkuilee taudin takia.

Ja huom. tästä ei ole tarkoitus tehdä sairaskertomusta, vaan täyttä tarinaa eletystä elämästä!

Väkisin tässä itsesääli valtaa mieltä, olen vuosisadan flunssassa.
Olo on aivan järisyttävän kamala, tai kamala, eli ryvenpä itsesäälini pikkuisessa pesässä ja odotan päivää parempaa jolloin tauti on ohitse.Räkää vois lähtee vaikka myymään tän kaupungin torille mutta kun en jaksa. Eikä sitä sen puoleen kukaan ostaisi, kun tää tauti jyllää pitkin kaupunkia, työkavereilta kuulin.

Puuhaa olis paljon, kun tyttärenpojan synttärilahjaa pitäis väsäillä, selvinnee joskus myöhemmin mitä olen tekemässä. Tai nyt se on suunniteluasteella vielä, mutta valmistuu siihen kun nuori mies täyttää kokonaista 3 vuotta. Niin ja autoja pitää muistaa hakea synttärisankarille, ovat niin in-juttu tuolle pojalle ettei hyvä tosikaan.

Ensi viikolla toivon mukaan on tauti taltutettu ja jaksaa jo jotakin, hiihtolomaviikko sentäs ja halua ois tehdä kaikenlaista vaan jaksamista ei oo.
Eilen jo mietin auttasko sauna,viina ja terva, vai mikä lie. Tämä lähihoitaja on lääkinnyt itseään mitä erilaisimmilla rohdoilla ja tulin siihen tulokseen että mummon konstit; musta viinimarjamehu, ja kuumelääke, ja lepo, sillä sitä oloa saa helpottaa.Ja se toimii, uskokaa vaan.
Muutaman päivän olen pohtinut voiko ihmisen kurkkuu kasvaa kaktus, ainakin niin karhealta ja kurjalta tuntuu. Äänikin tulee välillä vähän niinkuin ei tulisikaan, jostain maan alta.
Miten sitten kaktuksen kasvaminen ihmisen kurkkuun on mahdollista, ota siitä sitten selvää, se taitaa nyt vaan tuntua siltä.

Eniten tässä ottaa nuppiin se että ei pääse edes lenkille nyt, ilmatkin kun ovat kohtuulliset, onneksi ne pakkaset meni.
Parasta vain uskoa että ei ole lenkille menemistä tässä kunnossa ei.
Sohva vetää puoleensa, ja uni, ja kaikki hyvä, oikeeta lohtusyömistä, hyvästi dieetti toistaiseksi.

Tämän päivän pelastus; sähköpostiin tuli kuvia pikkuneidistä, ikää on nyt päivää vaille viikko, ihana pieni ihminen.

Niinpä Ruusaliina koittaa parannella itseään, ja kirjaimellisesti kaatuu takaisin sohvanurkkaan odottamaan aviomiehen tekemää hyvää ruokaa, joka tällä hetkellä maistuu puulta, mutta se ei ole miehen vika, vaan taudin viemän maku aisitini.
Ätshiiii.

Tulikin pitkä väli kirjoitellessa, vaikka toki salaista blogiani olen kirjoittanut, mutta tämä yleinen on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Ja syykin siihen selviää ihan kohta; vihdoin ja viimein onnellinen ja ylpeä mummi saa ilmoittaa toisen lapsenlapsensa syntymästä, tuli pikkuinen tyttö, ihana pikkuprinsessa, nöpönenä, itse suloisuus koko lapsi.
Olen aivan myyty vaikka olenkin jo yhden lapsen mummi, eli nyt tyttäremme sai toisen lapsensa.

Muutama viime viikko on mennyt jännittyneen odotuksen vallassa niin pikkuisen kotona, kuin myös täällä mummilla, vaarilla ja enoilla ja varmasti toisillakin isovanhemmilla.
Eli on ollut niin paljon tekemistä ja ajateltavaa että ei ole ehtinyt kirjoittaa.

Kohta alkaa koulujen hiihtolomat tällä seudulla, itsekin olen lomalla silloin, hmmm. saa nukkua pitkään, ja taidanpa pikkuhiljaa etsiskellä prinsessalle mekkojen kaavojakin. Nyt vihdoin pääsen niitäkin tekemään pitkän ajan jälkeen, sukuumme kun on pitkän aikaa syntynyt poikia.

Vaikka ei sinällään lapsen sukupuolella ole väliä, kunhan terve on.
Kerrankin voin todeta että elämä tuntuu tosi hyvältä, olen onnellinen siitä että saan olla jo kahden lapsen mummi.Voi että , tää on huippuhienoa ;)

Harhaanjohtava otsikko, tarkoituksella kirjoitettu. Oikeasti olen lomalla vielä, tämä viikko ja osa ens viikostakin on lomaa.
Mutta.......
Otinpa taas kerran opiskelijan ohjattavakseni, erikoisammattitutkintolainen,( olen itse käynyt saman erikoisammattitutkinnon ).
voi herranjeesus ja kaikki sen veljet sun muut sukulaiset päälle, puhelin on soinut tiuhaan tahtiin opiskelijan asioiden tiimoilta, sähköposti tulvii mitä erilaisimpia sähköposteja, kun aika ei ole riittänyt poistaa niitä.
No, itse otin ohjattavan, kyllä, myönnettäköön, mutta ongelman ydin on siinä että opiskelija on varsin haasteellinen ohjattava, en tarkentele sitä tässä kohtaa millälailla haasteellinen, jotta ei mennä henkilökohtaisuuksiin julkisessa tekstissä.
No, anyway, useampi ilta ja tämän päivän osalle jokunen puhelinsoitto tämän em. henkilön osalta,ja totesin miehelleni että nyt riitti.
Vuosiloma lomana ja työt tehdään töissä.
 Minun ammatissani ei auttaisi hirveästi töitä kotiin kantaa, ala on sellainen että loppuunpalamisen vaara on suuri, työn kiireinen ja vaativa luonne sen tekevät. Jos olkoot että tässä ammatissa on paljon hyviä puolia, vapautta ja vaihtelua sopivassa suhteessa.
En todellakaan ole ihminen joka istuu 7-16 samassa paikassa , vaan tykkään siitä että työssä on liikkuvuutta ja vaihtelua.

No, nyt pidän lomaa sillai kunnolla ja työasiat saa jäädä JUST NYT !

Laihdutusprojekti etenee, vaikka montaa päivää sitä ei tällä erää ole vielä kestänyt, niin kummasti sen olossaan tuntee, hedelmien ja kasvisten syöminen sekä runsas veden juominen pistää nesteet liikkeelle ja veskissä saa juosta yhtenään.
Olen aika toiveikas siinä että saisin sen vähintään 6 kiloa pois, aina parempi jos kahdeksan, mutta koitan ottaa kuitenkin maltillisesti.
Vaarana kun on se että jos syö liian vähän, elimistö alkaa käydä säästöliekillä, ja paino ei putoakaan toivotulla tavalla.
Sauvakävely on tehostanut kummasti tuota painonpudotusprojektia, ja muutenkin piristänyt mieltä ja kroppaakin.
Suorastaan nautinto nakata sauvat käteen ja menoksi, vaikka metsään.
Ja siksikin koitan pitää kiinni noista sauvalenkeistä että maaliskuussa on kuntoutus jossa thdään kävelytestit ym. asiaankuuluvat jutut. Eipä olisi sitten niin rapakuntoinen kun kuntoutusjakso alkaa.
Joopa joo, arvaan mitä joku voi ajatella, eikös kuntoutukseen mennä kuntoutumaan ?
No kyllä juu, mutta olin jo yhdellä jaksolla jossa asetettiin tietyt tavoitteet seuraavalle jaksolle.
Laihdutuksesta sen verran vielä että kumman vähän on makeanhammasta kolottanut, normaalisti kun ahdan suklaalevyn suunniilleen yhdellä istumalla. Ihme että paino on edes näissä nykyisissä lukemissa. Tosin viime talven lähes 12 kg:n pudotus ei mennyt hukkaan, paino ei paljon ole noussut siitä mihin  silloin jäi.
 Ja mikä parasta , aina välillä voi herkutellakin ja tiukentaa otetta seuraavana päivänä. Pidänkin kerran viikossa karkki tai muun herkuttelupäivän ja sitten seuraavana päivänä tiukennan otetta.
Lopputulos, ei morkkista eikä huonoa omaatuntoa, vaan hyvä olo, kun osaa ja muistaa itse vetää rajat syömiselleen.
Sauvalenkille lähdössä, taas kerran, ja sitten voikin ottaa kutimen käsiinsä ja vahdata telkkaria, jos sieltä mitä tänään tulee, näkee sitten. Samalla tyttärenpojan villapaitaa tulee tehtyä pitkän matkaa.
No tulipa tämäkin päivitettyä......